Salla Husu on työskennellyt navetassa 20 vuotta ja rakastaa ammattiaan: ”Monet ennakkoluulot maataloustyöstä joutavat roskiin. Tämä on mukavaa ja itsenäistä työtä hienojen eläinten parissa”
Julkaistu
Salla Husu lähti karjanhoitajaksi parikymppisenä eikä ole katunut valintaansa. Työssä on paljon vapautta ja vastuuta sekä hyvät työolosuhteet ja kelvollinen palkka.
Kun Salla Husu kävelee Antinmäen tilan navettaan, eläimet ottavat tutun ihmisen levollisesti vastaan.
Lähes satapäisen lypsykarjan jokaisen yksilön nimi tulee tilan karjanhoitajalta kuin apteekin hyllyltä – ja bonuksena päälle emän ja toisinaan emänemän nimikin.
Salla Husu, 41, on hoitanut Antinmäen lypsykarjaa 20 vuotta. Eläimistä on tullut kuin omia.
– Kun olen ollut pidempään poissa, esimerkiksi äitiyslomilla, oli jo välillä pakko katsoa valvontakamerasta menoa ja kysellä, miten niillä menee, Husu tunnustaa.
Pertunmaalainen Antinmäen tila on Katriina ja Jari Lepän maitotila. Salla Husu tuli töihin tilalle tammikuussa 2004, kun automatisoitu pihattonavetta valmistui entisen navetan tilalle Pertunmaan Koirakiveen.
– Kaksikymppisenä menevänä sinkkutyttönä tulin tähän parin vuoden lomittajakokemuksella, mutta työni ilmeisesti hoidin hyvin, Husu naurahtaa.
Maatiloihin, karjanhoitoon ja maataloustöihin liittyy iso määrä vääriä ennakkoluuloja, jotka Salla Husun mukaan joutavat roskiin.
Ensinnäkin lähtöoletus monella on se, että ilman yrittäjyyttä eli omaa maatilaa koko alalle ei voi edes työllistyä. Toisekseen palkka on kehnoimmista huonoin.
Kolmanneksi työtä pidetään likaisena, fyysisesti raskaana ja työolosuhteiltaan lähinnä orjatyönä.
Salla Husu voi pitkällä työkokemuksellaan kiistää kaiken.
Fyysisyyttä on helpottanut automatiikka, kuten lypsyrobotti ja yhdistelmäkiskoruokkija. Parsia putsataan toki kolalla, mutta karjanhoitajan tärkein tehtävä on pitää eläimistä huolta.
– Minulla on vastuuta ja välillä pitkiäkin työpäiviä, koska eläinten kanssa voi sattua mitä vaan ja kaikki tilanteet täytyy hoitaa. Toisaalta kukaan täällä ei kyttää minua eikä kelloja katsella eli vapautta on reilusti ja töitä saa tehdä omaan tahtiin.
– Koska teen pitkiä työvuoroja, minulla on perusduunariin verrattuna valtavan paljon vapaapäiviä ja silti kelvollinen kuukausipalkka.
Likaisuus, karmivat hajuhaitat ja ällöttävien ötököiden määrä on Husun mukaan liioiteltua.
Nykyisissä navetoissa, kuten kaikissa karjasuojissa, on panostettu ilmanvaihtoon, koska siitä nauttivat sekä ihmiset että eläimet.
Kesäkuumalla esimerkiksi Antinmäen navetassa on tehokkaiden tuulettimien ansiosta mukavampaa kuin ulkona.
– Kun eläinten kanssa ollaan, välillä eritteitä lentää, mutta sattuu sitä samaa muissakin töissä ihan lähihoitajan ammatista lähtien. Suihkulla siitä selviää, Husu kuittaa.
Suihkussa Husu voi pyörähtää navetalla, jossa on hyvät sosiaalitilat. Ja esimerkiksi äitiyslomat, joita Husun työuralle on sattunut kaksi, ovat toimineet kuten muillakin aloilla.
Työ karjanhoitajana ei ole estänyt muuta elämää. Salla Husulla on kaksi poikaa, Justus, 12, ja Joona, 6, mies ja 50 kilometrin päässä Ristiinassa koti, jossa asuu perheen lisäksi koiria, kissoja, kanoja, ankkoja, hanhia ja kalkkunoita.
Husu myös omistaa kotipaikkansa Pertunmaalla. Isä asuu edelleen vanhalla maatilalla, jossa kasvatetaan omaan tarpeeseen perunaa ja hoidetaan metsiä.
Lisäksi Husulla on omia eläimiä, kymmenkunta lammasta ja pari nautaa, toisen eläkeläismiehen omistamalla tilalla.
Työnantajilta on aina löytynyt tarvittaessa joustoa.
– Jousto toimii molempiin suuntiin. Minä tulen, kun tarvitaan, mutta saan vapaata, kun tarvitsen. Ei se ole sen kummempaa, Husu sanoo.
Alavalintaansa tai ammattiaan Salla Husu ei ole koskaan katunut.
Vaikka käsien ulottuvilla on kaksi mahdollista maatilaa, oman tilan perustaminen elinkeinon merkeissä ei ole tullut mieleen.
Osaamista olisi, mutta Antinmäen tilalla on saanut toteuttaa itseään eikä eläinrakkaalle ihmiselle parempaa työtä voi olla kuin mukava arki hienojen eläinten parissa.
Työntekijänä elämästä puuttuvat isot taloudelliset riippuvuudet, mitä maatilan pyörittäminen tuo tullessaan.
– Kun laskee hyödyt ja haitat yhteen, niin tämä minulle ehdottomasti paras tapa tehdä rakastamaani työtä.
Teksti ja kuvat: Tanja Rihu
Pienten kuntien akatemia -hanke
